
Vielä viisi vuotta sitten en olisi uskonut, että minusta tulisi yrittäjä. Olin tuolloin töissä Sarasvuon Trainers’ Housessa ja minulla oli Pro gradua vaille valmis maisterin tutkinto kauppakorkeakoulusta. Tienasin mukavasti, minulla oli säännölliset työajat ja lomat. Sairastuessani keskeneräisiä töitäni hoitivat kollegat. Lisäksi sain palkkaa siltä ajalta, kun makasin vuoteessani kuumeessa ja katsoin YouTubesta kissavideoita. Aloitin työt Trainers’ Housella 15.1.2007 ja lopullisesti jäin pois yrityksen listoilta 2011 keväällä.
Luovuuden loppu
Viisi vuotta sitten, vuonna 2010, toimin projektipäällikkönä isoissa keisseissä ja valmensin yrityksiä kohtaamaan oman tarinansa sekä viestimään sitä asiakkailleen. Vuoteen 2010 mennessä olin nähnyt yrityksen kasvavan 60 henkilön organisaatiosta lähes 300 hengen pörssiyhtiöksi. Samalla Suomi oli vaipumassa yhä syvempään taloudelliseen ahdinkoon ja temput, joilla onnistuin työssäni aikaisemmin, eivät olleet enää relevantteja 2010.
Trainers’ House on tunnettu rohkeudestaan kokeilla uusia juttuja sekä kiistämättömistä asiakastuloksistaan. Minulla oli rohkeutta tehdä toisinaan hullujakin juttuja, mutta hulluuteni ei aina näkynyt asiakkaan kassassa plusmerkkisenä tuloksena. Yhtenä harmaana maanantaiaamuna, keväällä 2010, silloinen pomoni Jari Kivinen otti minut puheilleen. Hän oli ensimmäinen ja viimeinen rehellinen esimieheni. Hän kertoi minulle miten asiat ovat. Hän ei paennut totuutta. Totuus oli, etten yksinkertaisesti enää pärjännyt.
Esimieheni tarjosi minulle mahdollisuutta mennä takaisin lähtöruutuun, valmentamisen sekä projektien vetämisen sijaan keskittyisin sopimaan konsulteillemme asiakastapaamisia. Sillä hetkellä se tuntui pahalta. Erittäin pahalta. Sain muutaman päivän aikaa päättää, mitä haluan tehdä. Matkalla kotiin päätin, että voisin siirtyä sopimaan tapaamisia, sillä sen minä osasin. Samalla halusin käydä koulun loppuun ja vihdoin ripustaa tutkinnon seinälle.
Kovaa työtä sivuille vilkuilematta
Niinpä ehdotin ratkaisua, jossa muutaman päivän ajan viikossa sopisin konsulteille palavereita ja loput ajasta keskittyisin opiskeluuni. Sarasvuo teki kanssani sopimuksen. Saisin tuntuvan korvauksen työstäni, jotta minun ei tarvitsisi huolehtia taloudellisesta tilanteestani ja voisin siten keskittyä tutkintooni. Siinä oli tosin pieni mutta. Mikäli valmistuisin määräajassa, minulla ei olisi velvoitteita yritystä kohtaan. Muussa tapauksessa minun pitäisi korvata tämä tuntuva opiskelutuki.
Kävin ahkerasti kouluani loppuun ja samalla yritin tehdä paluuta Stand Up -lavoille. Huhtikuussa 2011 olin saanut kouluni miltei päätökseen ja minun oli määrä aloittaa taas työt. Istuin isäni omistamassa kahvilassa viilaamassa graduani kun puhelimeni soi. Se oli tanskalainen komediapromoottori, joka oli juuri lukenut minusta Finnairin lehdestä. Hänellä oli ongelma: Yksi hänen järjestämänsä festivaalin esiintyjistä oli perunut ja hän halusi tilalle jonkun. Minä satuin hänen naamansa eteen, joten hän päätti kokeilla kepillä jäätä. Festivaalit olivat jo seuraavalla viikolla. Promoottori antoi minulle 24 tuntia aikaa vastata. Olin myös sopinut Jarin kanssa, että aloitan täyspäiväisesti työt kyseisellä viikolla.
Kun mikään vaihtoehto ei tunnu oikealta
Valinta oli vaikea. Toisaalta Trainers’ Housessa sopisin puhelimessa tapaamisia, saisin mukavan korvauksen, mutta en nauttisi hetkeäkään työstäni. Kun taas vaihtoehtona olisi komediafestivaali Tanskassa, joka kustantaisi matkat, hotellit ja ruuat. Palatessani minulla ei olisi työpaikkaa, ei tuloja, mutta nauttisin joka ikisestä keikasta.
Soitin Sarasvuolle ja tapasin hänet seuraavana aamuna. Kerroin hänelle dilemmastani ja Jari sanoi kutakuinkin seuraavaa: ”Silloin kun sä aloitit meillä, olit luova ja persoonallinen. Viimeisten vuosien aikana susta on tullut harmaa pukumies. Sä olet Ali luova. Tämä ei ole paikkasi. En lupaa, että menestyt, mutta mitä jos onnistut?”
Sillä hetkellä laskin työpuhelimeni läppärini päälle ja ojensin ne Jarille. Tuijotimme hetken toisiamme, hän hymyili ja minä kävelin pois. Soitin festareiden promoottorille ja otin keikan vastaan.
En osaa sanoa, olenko menestynyt, enkä ole varma olenko onnistunut. Mutta onhan se siistiä kutsua itseään yrittäjäksi, elättää itsensä tekemällä sitä, mitä haluaa ja rakastaa. Ja kaiken lisäksi päästä juttelemaan Saarnasessio-kiertueella muiden itseäni huomattavasti menestyneempien yrittäjien kanssa.
Tule sinäkin mukaan.