
Lääkärinhoitaja ja lakaisukoneen kuljettaja olivat lasten vastauksia 1970-luvulla pyörineessä mainoksessa, jossa lapsilta kysyttiin, mitä heistä tulee isona. Elettiin aikaa, jolloin pasta oli makaronia ja viini oli joko punaista tai valkoista. Illan uutislähetys kokosi koko Suomen iltahartauteen, ja jännittävintä elämässä olivat viikkolotto ja Peyton Place.
Asiassa kuin asiassa vaihtoehtoja ei juuri ollut, elämä oli selkeän lineaarista ja mustavalkoista. Koulussa puhuttiin ammatinvalinnasta: yhteen ammattiin kouluttautuminen merkitsi monille samassa ammatissa ja työpaikassa työskentelyä koko työuran ajan. Henkilön status määrittyi työn kautta.
Tänä päivänä työurat ovat hyvin moninaisia. Mahdollisuudet ovat itsestä kiinni, asenne ratkaisee. Jokainen voi itse määritellä työnsä. Yksilön näkökulmasta osaamisen ylläpitäminen on tae työnsaannille.
Tulevaisuuden valinnat hämmentävät nuoria
TATin ja T-Median vuoden 2014 Kun koulu loppuu -tutkimuksen mukaan uravalinnan mahdollisuuksien runsaudesta huolimatta nuoret ovat epätietoisia tulevaisuuden valinnoista. Taustalla on mm. tiedon puute mahdollisuuksista.
Nuoret ja erityisesti lukiolaiset toivovat tietoa työn hakemisesta ja yrittäjyydestä. 63 prosenttia vastaajista totesi, että nykyisellään työelämään liittyviä taitoja käsitellään koulussa melko vähän tai ei lainkaan. Työelämätiedon puute vaikuttaa myös siihen, että 20 prosenttia lukiolaisista aikoo pitää lakkiaisten jälkeen välivuoden.
Itselleni hämmennystä aiheuttaa, että nuoret, jotka ovat paljon fiksumpia ja osaavampia kuin minä heidän iässään, ovat omien tulevaisuuden valintojensa suhteen neuvottomampia. Ymmärtääkseni nämä diginatiivit asuvat erilaissa sosiaalisissa yhteisöissä verkossa, jakavat tunteet, ilot ja surut, illan ja viikonloppujen suunnitelmat.
Eikö omaan tulevaisuuteen liittyvien suunnitelmien jakaminen kuuluu agendalle? Vai lisäävätkö jatkuvat omat ja kavereiden statuspäivitykset tuskaa? Ketä enää kuunnella ja uskoa? Toisten positiiviset statuspäivitykset voivat luoda myös sen harhan, että muilla asiat ovat kunnossa.
Tärkein kysymys kuuluu: kuka minä olen?
Kun koulu loppuu – Mitä minusta tulee isona? -julkaisussa neljä nuorta kertoo oman tarinansa paikkansa löytymisestä. Yhteistä tarinoille on, että lopulta unelmaduuni löytyy, mutta ei helposti, vaan kokeilujen ja sattumienkin avulla.
Totta on, että valinnanmahdollisuuksia on runsaasti. Pelkästään toisen asteen jälkeen korkeakouluissa on tarjolla yli 900 eri pääainetta tai koulutusohjelmaa, jotka johtavat lähemmäs 3000 erilaiseen työelämän tehtävänimikkeeseen.
Voisi kuvitella, että tietoa eri mahdollisuuksista haettaisiin omista kiinnostuksenkohteista käsin. Valitettavan moni nuori on parhaillaan lukioita kiertävällä TATin Kun koulu loppuu -kiertueella kertonut vanhempien painostuksesta tietylle alalle tai nuoren unelmien vähättelystä.
Koulutus- ja uravalintoja tehdessämme itse kukin meistä on mielessään vastannut kysymyksiin: kuka minä olen, mihin minä kuulun, mikä on minulle merkityksellistä? Lopulta valinnoissa on kysymys minästä.
Keskeistä on auttaa nuori löytämään oma minänsä. Valinta on vaikea, jos nuori ei tunne itse itseään. Kaikki lähtee itsetuntemuksesta. Sitä pitää koulussa ja kotona vahvistaa. Jokainen meistä voi omalla tarinallaan ja nuorta kuuntelemalla auttaa häntä omien vahvuuksien ja intohimon tunnistamisessa.
Itse halusin historian opettajaksi jo yläasteella. Se minusta tulikin, ja olin kymmenen vuotta historian ja yhteiskuntaopin opettajana sekä opona lukiossa Vantaalla. Kiinnostus kehittää yritysyhteistyötä tutustutti minut Taloudelliseen tiedotustoimistoon. TATissa olen ollut jo yli 16 vuotta ja olen vieläkin innoissani (merkityksellisestä) työstäni.
Kun koulu loppuu – Mitä minusta tulee isona? -julkaisua voi lukea digimuodossa tai tilata maksutta TATin materiaalipankista.