/ Blogi

Levoton lapsi ja matalat seinät

Tapasin viime lukuvuoden aikana yli neljätuhatta kuudesluokkalaista. Toiset heistä olivat pieniä ja pippurisia, jotkut näyttivät jo lähes aikuisilta. Pöllöpaitoja, liigalippiksiä, viiksikorvakoruja, Angry Birdseja, kettureppuja ja suuria ajatuksia.

Tapasin viime lukuvuoden aikana yli neljätuhatta kuudesluokkalaista. Toiset heistä olivat pieniä ja pippurisia, jotkut näyttivät jo lähes aikuisilta. Pöllöpaitoja, liigalippiksiä, viiksikorvakoruja, Angry Birdseja, kettureppuja ja suuria ajatuksia.

Olen oppinut olemaan ”tyyppi” ja tiedän nyt, mitä tarkoittavat yolo, omg ja wtf. Paitani oli yhtenä päivänä ”himohieno” ja kuulin, että olin kiva, koska en ragettanut niin paljon. Samanlainen into kaikilla, kävivätpä he sitten pientä puista lakkausuhan alla olevaa kyläkoulua tai suurta betonista 70-luvulla rakennettua lähiökoulua.

Syksyllä Heikki-niminen miesopettaja sanoi, ettei tuo luokkaansa Yrityskylään, koska hänen luokallaan on niin levotonta väkeä, ettei heidän kanssaan voi minnekään lähteä. Kerroin, että juuri sellaisten kanssa on hyvä poistua luokkahuoneesta ja sainkin hänet innostumaan. Hänen todeten kuitenkin, että siellä on muutama sellainen tapaus, että mitähän siitä mahtaa tulla. Hajottavat pian koko kylän?

Luokka oli valmistautunut opettajan johdolla tulevaan Yrityskylä-päivään miettimällä muun muassa, mitä jos kirjasto olisikin yritys ja pizzeria kunnan palvelu? Luokassa käytiin läpi, mitkä ovat verot ja korot, ja mihin ne menevät. Jokainen haki töitä ja sai oman ammattinsa.

Yrityskylä-päivää odotettiin yhtä paljon kuin luokkaretkeä. Naapuriluokan Ville oli kertonut, että siellä tehdään tv- ja radio-ohjelmia Ylellä sekä valmistetaan joka päivä uusi Aamulehti. Sekin tiedettiin, ettei siellä tarvitse istua hiljaa omalla tuolilla tai osata yksin ulkoa asioita. Yrityskylässä saa kysyä, keskustella ja tehdä yhdessä. Siellä saa liikkua, ja mikä parasta – Siellä saa olla oma itsensä!

Kun Heikin ”levottomat tapaukset” saapuivat kyläpäivään, seurasin sivusta, keitä he ehkä olisivat. Päivänavauksen aikana yksi pojista, Niko, huuteli kommentteja jokaiselle puhujalle, eikä jaksanut keskittyä kuuntelemaan. Kun piti lukea tehtäväkorttia, se osoittautui mahdottomaksi. Kärsivällisyys ei riittänyt edes yhteen lauseeseen.

Niko työskenteli Yrityskylän kahvilassa ja kun oli aika avata kahvila asiakkaille, alkoi tapahtua. Hän keitti kahvit muiden vielä ihmetellessä, mihin vesi laitetaan. Hän aloitti myynnin saman tien tervehtien asiakkaita kohteliaasti ja toivottaen heidät tervetulleeksi uudelleen. Hän pyyhki pöydät ja kävi markkinoimassa kahvilaa kylän asukkaille. Luokkakaverin -kahvilapäällikön istuessa tuolilla puhelinta räpläten, poika totesi, ”Hei, sunkin täytyy tehdä jotain, muuten tää homma ei pelitä!”

Heikki-opettaja katseli silmät pyöreänä ja sanoi, että moni oppilas on täysin erilainen Yrityskylässä kuin luokkahuoneessa. Erityislapset sulautuvat joukkoon ja kaikki ovat iloisia. Tunnolliset ja säntilliset lapsetkin rentoutuvat alkujännityksen jälkeen, huomaten, ettei virheitä tarvitse pelätä.

Vaikka suomalainen koulu on maailman kärkiluokkaa, joku mättää, jos iso osa opettajista sanoo, että suurin osa opetusajasta menee muiden asioiden hoitamiseen kuin oppimiseen. Yleinen keskustelu käsittelee lisäksi oppilaiden levottomuutta, vanhempien yhteistyöhaluttomuutta ja opettajien voimattomuutta. Mikä on rajattujen ja auttamatta vanhentuneiden opetusmenetelmien merkitys tälle kaikelle? Samaan aikaan, kun toiset taitavat monia kieliä ja matkustelevat ympäri maailmaa, toisessa päässä joukko nuoria syrjäytyy ja putoaa jo heti peruskoulun jälkeen yhteiskunnan kelkasta.

Toivottavasti suomalainen koulutusjärjestelmä antaa jatkossa entistä enemmän tilaa uusille oppimisympäristöille ja -menetelmille. Pulpetit hiiteen ja luokkien seinät matalaksi rohkeasti vaan!

Yrityskylän kaltaiset ympäristöt, joissa lapsilla on tilaa hengittää omana itsenään, kasvattavat juuri erityisesti niiden itseluottamusta, joita perinteinen luokkahuoneoppiminen murjoo kohti kurjuutta. Samalla koko ikäluokka saa kattavan perehdytyksen työelämässä ja tulevaisuudessa tarvittaviin taitoihin ja elämänhallintaan.

Niko tuli Yrityskylä-päivän päätteeksi luokseni ja kysyi, ”Saaks täällä Yrityskylässä tehdä ylitöitä?”

(Nikon ja Heikin nimet muutettu.)

Kirjoittaja on tamperelainen kasvatustieteilijä ja perheen äiti, joka juoksee, hiihtää, pelaa tennistä ja lukee elämäkertoja ruuan laiton ohessa.

Johanna Vihinen

Aluekoordinaattori, Yrityskylä Pirkanmaa